Liikakalastus

Loikkaa: valikkoon, hakuun

Vuosituhansien ajan kalastus oli pienimuotoista ja keskittyi rannikoiden läheisyyteen, jolloin se ei juuri vaikuttanut kalakantoihin. 1950-luvulta alkaen kalastusmenetelmät ovat kokeneet teknisen mullistuksen. Aluskoko on kasvanut ja menetelmät ovat tehostuneet. Liikakalastus on maailmanlaajuinen ongelma siitä huolimatta, että sen seuraukset kalakannoille ja ekosysteemeille tunnetaan varsin hyvin.

Kalastusalukset pyrkivät saamaan yhä tehokkaammilla välineillä saaliikseen mahdollisimman suuren osan hupenevista kalavaroista. Kenenkään ei kannata rajoittaa omaa saalistaan, kun kalat kuitenkin joutuvat saaliiksi. Kansainvälistä yhteistyötä, jonka tarkoitus on kalavarojen kestävä käyttö, tehdään monilla alueilla, mutta usein kalakantoja turvaavat kalastuksensäätelytoimet ovat olleet tehottomia. Suuri ongelma on myös laiton kalastus.

Kilpailu kalavaroista on johtanut siihen, että kalastuslaivastojen pyyntikapasiteetti ylittää moninkertaisesti kalalajien uusiutumiskyvyn. Samansuuruinen tai suurempikin saalis saataisiin paljon pienemmällä pyyntiteholla. Maailman kalansaaliit eivät ole kasvaneet enää noin kolmeenkymmeneen vuoteen. Kun suuret petokalat kalastetaan loppuun, kalastus säännönmukaisesti ryhtyy kalastamaan pienempiä kalalajeja, joiden runsaus taas vähenee. Näin voidaan jatkaa kunnes saaliskalojen kannat hupenevat kokonaan. Kalakantojen romahtaessa kalojen kanssa samaa ravintoa käyttänyt eliöstö, esim. meduusat voivat runsastua. Tämä taas voi johtaa entistä suurempiin haitallisiin muutoksiin ekosysteemin toiminnassa.

Liikakalastus Itämerellä

Kalat ovat keskeinen osa Itämeren ekosysteemiä. Kalastus ja kalateollisuus ovat taloudellisesti merkittäviä elinkeinoja ja virkistyskalastus on suosittu harrastus, mutta liikakalastus on ongelma myös Itämeressä. Itämeren vuotuinen kalansaalis oli vain 50 000 tonnia 1920-luvulla, kun se nyt on yli miljoona tonnia. Osa saalislisäyksestä selittyy meren rehevöitymisellä, jonka johdosta joidenkin lajien tuotanto on kasvanut (toisten puolestaan pienentynyt), mutta myös kalastus on huomattavasti tehostunut. Liikakalastus yhdessä ympäristön tilan huononemisen kanssa on hävittänyt kalakantoja ja vähentänyt lajien perinnöllistä monimuotoisuutta. Erityisesti Itämeren turskankalastuksessa kansainvälinen kalastusta koskeva päätöksenteko on lähes jatkuvasti antanut suurempia saaliskiintiöitä kuin tutkijat ovat suositelleet.

Jos suojelutoimet aloitetaan liian myöhään, kalakannat ja kalastusmahdollisuudet eivät ehkä enää palaudu, koska ekosysteemin toiminnassa on tapahtunut peruuttamattomia muutoksia. Tietyillä alueilla lisääntyvät populaatiot ovat ajautuneet sukupuuttoon, kalojen vaellusreitit ovat muuttuneet jne.

Kalakantojen muutokset ja kalastuksen säätely

Kalakantoja tilaan vaikuttavat kalastuksen ohella luonnolliset vaihtelut, joiden syynä ovat muun muassa ympäristön tilan vaihtelu, lajin sisäinen ja lajien välinen kilpailu ravintovaroista, petojen aiheuttama saalistuskuolevuus ja taudit.

Merentutkijoiden haasteellisena tehtävänä on seurata tärkeimpien kalakantojen kehitystä, jotta osataan antaa ohjeet suurimmista saaliista, jotka voidaan ottaa vaarantamatta lajien jatkuvaa tuottavuutta.

Viranomaiset voivat säädellä kalastusta, muita tekijöitä ohjaa luonto ja ihmisen mereen kohdistamat toimet, erityisesti ympäristön pilaaminen. Ilmastonmuutos yhdessä mereen tulevan ravinnekuormituksen kanssa on toistaiseksi lisännyt Itämeren kalantuotantoa, mutta samalla lajien levinneisyys ja runsaus muuttuu - rehevöitymistä suosiva, usein taloudellisesti vähäarvoinen lajisto runsastuu ja kylmää hapekasta vettä suosiva lajisto taantuu. Kalavarojen vähetessä kalastusta on rajoitettava niin, ettei kalakantojen tuottavuus vaarannu. Kutukaloja on oltava riittävästi tuottamaan uusia runsaita vuosiluokkia myös silloin, kun olosuhteet meressä ovat epäsuotuisat. Laaja ikäjakauma kalakannassa turvaa kannan säilymisen myös huonojen lisääntymisvuosien yli.

Kalastusta tarkasteltava osana meriympäristöä

Ammattikalastus aiheuttaa monin paikoin vakavaa ekologista haittaa meriympäristölle, toisaalta ympäristön tilassa tapahtuvat muutokset kuten kaloja syövien lajien, hylkeiden ja merimetsojen runsastuminen, voivat vähentää kalakantoja paikallisesti. Yhdeksi poliittista päätöksentekoa ohjaavaksi periaatteeksi on EU:ssa nostettu kokonaisvaltainen ekosysteemilähestymistapa perinteisen kalakantojen suojelun sijaan.

Kalastusta koskevassa lainsäädännössä ja kansainvälisissä sopimuksissa ympäristönäkökulma on jo lyönyt läpi, sen sijaan toimeenpanossa ekosysteemilähestymistapa on vasta alkutekijöissään. Jotta ammattimainen kalastus olisi kestävällä pohjalla, niissä ekosysteemeissä, joita kalastus uhkaa vakavasti, sekä alueilla, joilla ympäristön muutokset uhkaavat kalastuksen kannattavuutta, tarvitaan uusia päätöksenteon käytäntöjä ja rakenteita. Niillä tuettaisiin vuorovaikutusta eri intressien ja näkemysten välillä ja saataisiin uusin tieto meriluonnosta monipuolisesti käyttöön.

Ei voida antaa kaikkialle sopivia, yleispäteviä päätöksenteon käytäntöjä ja hallinnan rakenteita, vaan ne on kehitettävä vastaamaan kunkin merialueen erikoispiirteitä. Esimerkiksi Pohjanmerellä ongelmana on tehokalastus, kun useiden valtioiden kalastuslaivat liikkuvat samoilla vesillä. Pohjanmerellä tarvitaan erilaisia päätöksenteon tapoja kuin Itämerellä, jossa isona ongelmana on rehevöityminen. Ratkaisujen löytäminen erilaisiin tilanteisiin vaatii vuorovaikutteisia ja oppivia yhteiskunnallisia prosesseja.

Ekosysteemilähestymistapa kalastuksen säätelyssä on erittäin haastava, koska siinä tarkastellaan kalastusta suhteessa lukuisiin, toisiinsa vaikuttaviin meren resurssien käyttömuotoihin ja otetaan huomioon niin ekologisia, taloudellisia kuin sosiaalisiakin tekijöitä. Lähestymistapa tarkoittaa käytännössä monien eri sektoreiden päätöksentekijöiden ja käytännön toimijoiden sekä hallinnon tasojen vuorovaikutusta.