Suomenlahden erityispiirteet
Suomenlahti on Itämeren itäisin lahti Suomen ja Viron välissä. Se ulottuu Pietarista Hankoniemeen, josta alkaa pohjoinen Gotlannin allas.
Varsinaisen Itämeren ja Suomenlahden välillä ei ole kynnystä, joten varsinaisen Itämeren ominaisuudet heijastuvat Suomenlahdella. Suomenlahden pohjanläheisessä vesikerroksessa happitilanne on pitkään ollut heikko, vaikkakin happikatotilanteita on tavattu vain harvoin. Suurten valtamerivesipulssien vaikutus näkyy selvästi vielä Suomenlahden keskialueille asti, kun alkuperäisen pulssin liikkeelle ajama keskusaltaan vanha vesi työntyy Suomenlahden syväkerroksessa itäänpäin. Tämän syväveden happitilanne on heikko, mikä lisää fosfaatin liukenemista sedimentistä takaisin vesimassaan.
Suomenlahden syvä, pohjanläheinen vesi on voimakkaasti sidoksissa vesimassan kerrostuneisuuteen. Pohjanläheisen vesikerroksen suolapitoisuus vaihtelee nopeasti, ja vastaavasti tämän vesikerroksen happipitoisuus muuttuu nopeasti. Kun suolapitoisuus nousee, estyy pinta- ja syväkerroksen hapensiirto, ja happi vähenee ja paikoin loppuu kokonaan. Happipitoisuuden heiketessä alkaa sedimenttiin sitoutunut fosfaatti liueta takaisin veteen. Mikäli tällainen stagnaatiovaihe kestää pitkään, kertyy pohjanläheiseen syväveteen huomattavia fosfaattimääriä.
Suomenlahden voimakas kerrostuneisuus voi purkautua varsinkin myrskyjen sekoittaessa vettä, ja lisäksi tilanteissa, missä voimakkaat pohjoisenpuoleiset tuulet ajavat pintavettä Suomen lounais- ja etelärannikoilta avomerelle. Tilalle kumpuaa kylmää Suomenlahden syvävettä, johon pitkän stagnaatiovaiheen aikana on kertynyt runsaasti fosfaattia.
Koska keväällä alkava leväkukinta käyttää ravinteita, lähinnä typpi- ja fosforiyhdisteitä, tietyssä suhteessa, on mahdollista laskea paljonko fosfaattia jää pintaveteen odottamaan loppukesän pintaan nousevia sinileväkukintoja. Nämähän tarvitsevat vain veteen liuennutta fosfaattia, sillä ne ottavat tarvitsemansa typen suoraan ilmakehästä.
