Keskustelu käyttäjästä:Juhani Niinimäki


Hoitokalastus vai säätelyhoitokalastus

TUHANSIEN JÄRVIEN MAASSA JOKAINEN JÄRVI ON ERILAINEN. JÄRVIEN OLEMUKSEEN VAIKUTTAVAT HYVIN MONET ERI TEKIJÄT. SIKSI JÄRVIEN TILAN PARANTAMINEN ON HAASTAVA TOIMEPIDE. HOITOKALASTUS ON OLLUT YKSI YLEISESTI KÄYTETTY KUNNOSTUSMENETELMÄ. KUN TULOKSET OVAT USEIN OLLEET RISTIRIITAISIA NIIN ESIIN NOUSEE KYSYMYS, MITEN HOITOKALASTUS ON JÄRKEVÄÄ TOTEUTTAA.

Järviemme tilaan vaikuttavat monet hydrografiset ja biologiset tekijät. Yleensä järvet luokitellaan karuihin eli kirkasvetisiin, humuspitoisiin eli ruskeavetisiin ja reheviin vesiin. Monet järvet ovat näiden välimuotoja. Etelä-Suomessa myös savisameus saattaa olla hallitseva piirre. Järven tila yleensä määräytyy järven syntytekijöiden ja valuma-alueelta tulevien vesien perusteella. 
Valo muodostaa tuotantokerroksen, jossa syntyy lehtivihreää, leviä tai vesikasvustoa. 
Ravinnerikkaissa vesissä perustuotantoa on enemmän kuin ravinneköyhissä. Monet eliöt kuten bakteerit, eläinplankton ja eräät kalat käyttävät leviä ravinnokseen. Perustuotannon yhteydessä muodostuu myös happea. Avovesiaikana järvi saa happea myös suoraa ilmasta. Levien ja muiden orgaanisten ainesten hajotessa happea taas kuluu. Siksi kerrostuneissa järvissä tai olosuhteissa, kuten talvella, alusveden happipitoisuus laskee ja happi saattaa loppua.

Veden ja sedimentin välinen vuorovaikutus on merkitsevä. Pohjasedimenttiin saattaa varastoitua suuria määriä fosforia, joka yleensä on järvissä tärkein kasviravinne. Fosforia voi myös pohjasta vapautua vesimassaan eri tavoin, esimerkiksi hapettomissa olosuhteissa, veden ollessa emäksistä ja kalojen sekä pohjaeläinten siirtämänä. Ne osaltaan aiheuttavat järven sisäistä kuormitusta. Ulkoinen kuormitus tuntuu järvessä sisäisenä kuormituksena vielä pitkään, vaikka kuormittaja olisi poistunut.

Järven ravintoverkko tarkoittaa järven kasvi- ja eliölajistoa, johon voi kuulua esimerkiksi suuri joukko leviä, kasveja, bakteereita, planktoneita, pohjaeläimiä, äyriäisiä, kaloja ja vesilintuja. Nämä ovat kaikki riippuvaisia sekä järven fysikaalis-kemiallisesta tilasta että toisistaan eli järven ekologiasta.
Ravintoverkko muodostaa erilaisia ravintoketjuja. Yksi järven tilaankin vaikuttava ravintoketju muodostuu kun yhteyttämisen seurauksena syntyy kasviplanktonia. Eräät eläinplanktonit, kuten isokokoiset vesikirput ja hankajalkaiset, syövät tätä kasviplanktonia. Planktonsyöjäkalat taas syövät näitä eläinplanktoneita. Petokalat syövät planktonsyöjäkaloja. Muutokset jossain tässä ravintoketjun osassa saattaa vaikuttaa toiseen ja siten koko järven tilaan. Myös lisääntymisolosuhteet ja sen jälkeinen ravintotilanne sekä poikasiin kohdistuva saalistus vaikuttavat merkittävästi uusien ikäluokkien vahvuuteen. 

Toinen vaikuttava tekijä saattaa olla pojantonkijakalat kuten lahna, pasuri, kiiski ja osin särki. Pohjaeläimiä hakiessaan ne irrottavat pohjasta kiintoainesta. Kalat siirtävät ravinteita sedimentistä veteen pohjien pölyttämisen ja veteen ulostamisen kautta.

Kun puhutaan järven ravintoverkkokunnostuksesta sillä yleensä tarkoitetaan vaikuttamista edellä kuvattuihin ravintoketjuihin. Kunnostusmenetelmiä ovat hoitokalastus eli eläinplanktonia ja pohjaeläimiä syövien kalojen vähentäminen ja petokalaston vahvistaminen. Kun kalastamalla vähennetään eläinplanktonia syövien kalojen tiheyttä, paranevat vesikirppujen ja hankajalkaisten elinmahdollisuudet ja niitä esiintyy järvessä entistä runsaammin. Kun eläinplanktonia on runsaasti, ne laiduntavat eli syövät kasviplanktonia, jolloin levien määrä järvessä ei pääse kasvamaan haitallisen suureksi. Siten rehevässäkin järvessä, jos ravintoketju toimii halutulla tavalla, haitalliset leväesiintymät pysyvät kurissa tai ovat harvinaisempia.

Jos järvessä on runsaasti niin sanottua toisarvoista kalaa, niitä kalastamalla poistetaan järvestä myös ravinteita. Tonni kalamassaa sisältää noin 6 - 7 kg fosforia ja 25 – 30 kg typpeä.

Menetelmä järven ravintoketjuun vaikuttamiseen kalastoa manipuloimalla tuli yleisempään tietoon 1970-luvulla (Shapiro et al 1975) ja Suomessa sitä alettiin soveltaa 1980-luvulla (esim. Kinnunen 1991), joten kokemuksia ja tutkimustuloksia sen vaikutuksista on jo ehtinyt kertyä. Menetelmää on myös kutsuttu biomanipulaatioksi. Yleisenä ohjeistuksena vesistökunnostusoppaissa on esitetty, että jos positiivisia tuloksia halutaan saada aikaan, rehevöityneen särkikalavaltaistuneen järven kalabiomassaa tulee lyhyessä ajassa pienentää 20 – 30 prosenttiin alkuperäisestä ja sen jälkeen tehdään vähäisempää tilanteen ylläpitokalastusta (Ulvi & Lakso 2005, Sarvilinnan & Sammalkorpi 2010). Toinen yleinen vaatimus on ollut, että ulkoinen kuormitus tulee saattaa järven sietokykyä vastaavalle tasolle (esim. Vollenweider 1976) ennen kuin hoitokalastusta kannattaa aloittaa. Käytännössä tätä kuormitustasoa on harvoin saavutettu.

Järven ravintoverkko on kuitenkin monimutkainen kokonaisuus ja sen hallitseminen vaikeaa. Kun järvestä poistetaan nopeasti suurin osa sen kalabiomassasta, samalla luodaan elintilaa uusille mahdollisesti runsaille kalasukupolville. Siksi hoitokalastusten tulokset alun hyvien kokemusten jälkeen saattavat pitkällä aikavälillä tuoda ikäviäkin yllätyksiä. Ainakin tilanne saattaa vajaassa kymmenessä vuodessa palautua ennalleen, ellei toimenpiteitä jatketa. Järvien kalaston säätely vaatiikin tietoa järven kalastosta ja muusta ravintoverkosta ja sekä hyvää ammattitaitoa niiden säätelypyrkimyksissä.

Vaikka Suomessa on hoitokalastettu ja siten pyritty kunnostamaan mahdollisesti satoja järviä, kattavaa tutkimusta menetelmän pitkäaikaisvaikutuksista ei ole tehty. Ehkä laajin tutkimus oli nk. HOKA-projekti 1997 - 2001 (Olin ja Ruuhijärvi 2002), jonka tuloksiin ja Olin´in (2006) väitöskirjaan nykyiset suositukset paljolti perustuvat. Joillakin järvillä kuitenkin on tehty pitempiaikaisia seurantoja. Tällaisia ovat esimerkiksi Lahden Vesijärvi, Köyliönjärvi, Säkylän Pyhäjärvi, Tuusulanjärvi, Hiidenvesi ja Vihdin Enäjärvi. Näistä ehkä parhaiten on onnistuttu Vesijärvellä vaikka sielläkin välillä tilanne on huonontunut (Keto ym. 2010). Tuusulanjärvelle on muodostunut runsas lahnakanta (Malinen ym. 2011), Hiidenvedellä hoitokalastukset lopetettiin toistaiseksi liiallisen kuormituksen ja sulkasääsken toukkien esiintymisen takia (Liljendahl-Nurminen 2006, Hagman 2012). Vihdin Enäjärven tila selvästi parani hoitokalastusten ja muiden kunnostustoimien ansiosta, mutta viime vuosina tila on taas huonontunut ja lahnakanta vahvistunut (Niinimäki 2013).

Iktyonomi Kari Kinnunen on toiminut hoitokalastajana 1980-luvulta lähtien ja pitkään kehittänyt omaa nk. säätelyhoitokalastusmenetelmää, missä pääpaino ei olekaan kalabiomassa radikaalilla vähentämisessä vaan pyrkimyksellä tasapainottaa kalakantojen koostumusta siten, että ravintoketju toimisi toivotulla tavalla, eikä leväesiintymiä esiintyisi ja toisaalta järven kalasto on paikalliselle kalastukselle aikaisempaa tuottoisampaa (Penttinen & Niinimäki 2010). Hän on saanut alan tutkijoiden ja viranomaisten taholta kritiikkiä ”vääräoppisuudesta”. Kuitenkin monet viimeaikaiset tutkimuksetkin osoittavat, että tehopyynti hoitokalastuksena ei välttämättä johda toivottuihin tuloksiin pitemmän ajan kuluessa.

Voimakkaasti rehevöityneen Köyliönjärven vedenlaatua pyrittiin parantamaan poistamalla kalaa vuosina 1992 – 1998. Järven kalabiomassan arvioitiin vuosina 1991 – 1992 olleen 170 – 250 kg ha-1 ja se aleni ollen vuosina 1996 – 1998 ollen enää 40 – 90 kg ha-1 eli 12-25 % alkuperäisestä biomassasta. Suurikokoisten vesikirppujen biomassa lievästi kasvoi vuosina 1991 – 1996, mutta pieneni uudestaan 1997 ja klorofyllin taso vaihteli käänteisesti kuin vesikirppujen biomassa. Sinilevät ensin vähenivät, mutta kaikkiaan hoitokalastuksen vaikutukset vedenlaatuun jäivät vähäisiksi kesällä 1997. Selvä puhdistumisvaikutus oli ainoastaan havaittu kokeilun aikaisemmassa vaiheessa. Myöhemmin kalojen puhdistusvaikutus oli kadonnut. Tutkimus osoitti, että on mahdollista parantaa vedenlaatua hoitokalastuksella myös voimakkaasti rehevissä järvissä, mutta kalakanta, mukaan lukien nuoret kalat, täytyy voida harventaa hyvin matalalle tasolle. Lisäksi tutkimuksessa todettiin, että saavutettu kalabiomassa käsitti enimmäkseen hyvin pienikokoista kalaa, jotka ovat tehokkaita planktonsyöjiä. Särkien ja muiden vähempiarvoisten kalojen suuri vuosiluokka todennäköisesti syntyi hyvin lämpimän kesän 1997 aikana. Nuoret kalat usein muodostavat suurimman osan kokonaiskalatuotannosta (Sarvala et al 2000).

Teoksessa ”Lake” Jeppesen & Sammalkorpi (2002) toteavat muun muassa, että tehostettu rekrytointi planktonsyöjiä, lisääntynyt hedelmällisyys jäljelle jäävillä aikuisilla ja korkea eloonjäämisaste sekä 0+-vuotiaiden tiheys itsessään ovat keskeisiä ongelmia hoitokalastettaessa planktonsyöjiä. Ongelmat vain pahenevat korkeammilla ravinnepitoisuuksilla kun 0+-vuotiaiden selviytymisen kasvaa. Näin ollen saalistuspaine eläinplanktonia kohtaan voi olla vielä suurempi kuin tehokas kalojen biomassan poistaminen.  Siksi petokalaston kasvattaminen on vaihtoehto hoitokalastukselle.

Ruotsalaiset tutkijat teoksessa ”The Biolocy of Lakes ja Ponds” (Brönmark & Hansson 2010) ovat laajalti käsitelleet ravintoverkkojen vuorovaikutuksia makeanveden ekosysteemeissä. Moni hoitokalastuskokemus osoittaa, että lisäämällä eläinplanktonin laidunnusta voidaan selvästi vähentää kasviplanktonbiomassoja. Kuitenkin usein kasviplanktonmäärät vähenevät ja leväkukinnat lisääntyvät. Siten vaikutukset ovat usein ohimeneviä ja hyvää tilannetta on vaikea pitää yllä pitempää aikaa. Suurin syy hoitokalastusten lyhytaikaiseen positiiviseen vaikutukseen on lisääntynyt nuorien kalojen lisääntyminen (rekrytointi). 

Kun särkikaloja on vähennetty hoitokalastamalla , kilpailu eläinplanktoneiden ruuasta vähenee ja nuorien kalavuosiluokkien lisääntymismahdollisuus paranee. Nuoret kalat kasvavat nopeasti. Siksi ne siirtävät ja ulostavat suuren määrän ravinteita. Siten voimakas nuorten kalojen rekrytointi ja eläinplanktoniin kohdistama predaatio saattaa voimakkaasti torjua ja kuitata hoitokalastuksen vaikutukset. Tämä kalojen ”bady boom” on usein todettu 1 – 4 vuotta hoitokalastuksen jälkeen ja nuoret kalat ovat voimakkaasti vähentäneet kasviplanktonia syövien eläinplanktonien määriä. Tämä vaikutus tulee huomioida suunniteltaessa hoitokalastuksia (Hansson & Brönmark 2010). 

Tuusulanjärvellä tehtiin vuosina 2003 – 2009 särki- ja lahnakantojen populaatioanalyysi, joka osoitti järven lahnakannan voimakkaasti vahvistuneen tuona aikana (Malinen ym. 2011). Tuusulanjärveen on päässyt kertymään viime vuosien aikana runsas särkikalabiomassa. Erityisesti lahnabiomassa on kasvanut suureksi. Järven lahna- ja särkikannat ovat hyvin tuottavia. Lämpiminä kesinä kantojen biomassa saattaa kasvaa kolmin- - nelinkertaiseksi. Toisaalta tuotanto vaihtelee suuresti kesän lämpötilan mukaan, ja viileänä kesänä biomassa saattaa pysyä lähes ennallaan.

Rehevöityminen on vakava uhka monilla Euroopan järvillä ja eri menetelmiä on käytetty 20 - 30 vuoden aikana parantamaan järvien veden laatua. Tulokset ovat olleet vaihtelevia ja pitkäaikaisia vaikutuksia ei ole riittävästi selvitetty. Tutkimuksessa arvioitiin tuloksia yli 70 kunnostushankkeesta, lähinnä matalista rehevistä järvistä Tanskassa ja Alankomaissa. Erityinen painopiste oli plankton- ja pohjaeläinsyöjäkalojen poistamisessa, joka oli ylivoimaisesti yleisin järvissä toteutettu toimenpide. Yli puolessa hoitokalastushankkeissa näkösyvyys kasvoi ja alle puolessa klorofylli-a-pitoisuus laski muutaman ensimmäisen vuoden aikana. Joissakin matalissa järvissä kokonaisfosforin ja kokonaistypen pitoisuudet laskivat selvästi. Selvin vaikutus tuntui näkyvän 4 - 6 vuotta kalojen poiston aloittamisen jälkeen. Pitkän aikavälin vaikutuksia voitiin kuvata vain muutamista järvistä. Aineisto näistä biomanipuloiduista järvistä osoitti paluuta sameaan tilaan 10 vuoden kuluessa useimmissa tapauksissa. Yksi syy pitkän aikavälin vaikutusten puutteeseen voi olla fosforin sisäisessä kuormituksessa, sedimenttiin kertyneen fosforin mobilisoitumisessa. Järvien kunnostuksessa erityisesti kalojen poisto matalista rehevöityneistä järvistä on ollut ahkerassa käytössä Tanskassa ja Alankomaissa, missä sillä on ollut merkittäviä vaikutuksia järven vedenlaatuun monissa tapauksissa. Pitkän aikavälin eli yli 8 - 10 vuoden positiiviset vaikutukset ovat olleet vähemmän ilmeisiä. Paluu samean veden tilaan on usein todettu, ellei kalojen poistoa ole toistettu. Riittämätön ulkoisen kuormituksen vähentäminen, sisäinen fosforikuormitus ja kirkkaan veden aikana vallinneen vedenalaisen kasvuston väheneminen ovat todennäköisiä syitä paluuseen aikaisempaan tilaan (Södergaard et al 2007). Fosforipitoisuudet olivat tanskalaissa järvissä keskimäärin 180 µg l-1 ja hollantilaisissa 370 µg l-1  eli selvästi korkeammat kuin yleensä Suomessa .

Edellä esitetystä voidaan vetää seuraavia johtopäätöksiä:
-	järvien sisäiseen kuormitukseen ei aina ole kiinnitetty riittävästi huomiota
-	hoitokalastuksella usein voidaan vaikuttaa sisäiseen kuormitukseen ja leväesiintymiä vähentävästi
-	vaikutukset saattavat kuitenkin jäädä tilapäisiksi ja järven tila pyrkii palautumaan lähtötilanteeseen pitkällä, 5 – 10 vuoden, aikavälillä
-	uusien runsaiden nuorien särkikalavuosiluokkien syntymistä pitää pyrkiä estämään, esimerkiksi vahvat nuoret lahnakannat muodostavat vaikeasti korjattavan tilanteen
-	olisiko tehopyyntiä varovaisempi säädeltyhoitokalastus sittenkin parempi vaihtoehto

Jos monet rehevöityneet järvemme halutaan saada hyvään ekologiseen tilaan, kuten vesipuitedirektiivi edellyttää, tarvitaan kuormitusten minimoimisen lisäksi toimenpiteitä vaikuttaa vesistön sisäiseen kuormitukseen. Yleensä se onnistuu parhaiten kalakantoja sääntelemällä. Miten kalakantojen sääntely voidaan toteuttaa tuloksellisesti ja kustannustehokkaasti, se vaatii tutkimusta ja ennakkoluulotonta keskustelua.

Lähdeluettelon voi pyytää allekirjoittaneelta

Juhani Niinimäki juhani.niinimaki@welho.com