Itämeri

Itämeren alueet

Itämeren erityispiirteet

Itämeri on pieni, mantereiden lähes sulkema meri Atlantin valtameren koillisreunalla. Sen pinta-ala on noin 392 000 neliökilometriä (eli reilusti Suomea suurempi) ja vesitilavuus noin 21 000 kuutiokilometriä. Itämeren keskisyvyys on vain 54 metriä, joten se on mereksi hyvin matala. Esimerkiksi Välimeren keskisyvyys on 1 500 metriä ja valtamerten keskisyvyys on jopa 4 000 metriä. Itämeri on kuitenkin Mustanmeren jälkeen vesitilavuudeltaan maailman toiseksi suurin murtovetinen sisämeri.

Matalan meren vesitilavuuskin on luonnollisesti hyvin pieni. Toisaalta Itämerellä on varsin suuri valuma-alue, eli alue jolta jokivirtaamat vähitellen päätyvät mereen. Alueen laajuus on yli 1 600 000 neliökilometriä eli se on lähes nelinkertainen Itämeren pinta-alaan nähden. Niinpä Itämereen huuhtoutuu laajalta alueelta kuormittavaa ainesta, joka sitten laimenee pieneen vesimäärään. Tämä tekee Itämeren herkäksi likaantumiselle.

Itämeren altaan vesi on suolaisuuden mukaan kerrostunutta murtovettä. Itämeri on geologisesti nuori ja suolaisuus on ollut lähellä nykytasoa vain muutamia tuhansia vuosia, joten mereen ei ole ehtinyt kehittyä varsinaista omaa lajistoa. Lajimäärä on pieni ja pääosa eliöistä on kotoisin makeista vesistä tai valtameristä. Itämeressä elää vain muutama varsinainen murtovesilaji. Lajimäärä vähenee siirryttäessä eteläiseltä Itämereltä pohjoiseen.

Itämerellä ei yleensä esiinny mainittavaa vuorovesi-ilmiötä, joten sen aiheuttama vedenkorkeuden vaihtelu peittyy ilmanpaineen muutosten ja tuulten aiheuttamien lyhytaikaisten ja epäsäännöllisten vaihteluiden alle.

Pohjoisen sijaintinsa vuoksi ainakin osa Itämerestä jäätyy talvisin, mikä vaikuttaa merenkulkuun ja Itämeren ekosysteemiin.

Matala sisämeri

Itämeren yhteys valtameriin on hyvin rajoittunut, se on yhteydessä Pohjanmereen ainoastaan kapeiden Tanskan salmien kautta. Pohjanmeren ja Itämeren välistä vedenvaihtoa rajoittaa paitsi näiden salmien kapeus, myös erityisesti niiden mataluus.

Pohjan kynnykset ja muut merenpohjan muodot jakavat Itämeren altaan osa-alueisiin:

Tanskan salmista siirryttäessä tulevat ensimmäisinä vastaan Arkonan allas Ruotsin ja Saksan välissä sekä Bornholmin allas Bornholmin saaren koillispuolella. Tämän jälkeen itään ja pohjoiseen mentäessä tulevat Gdańskinlahti ja Gotlannin allas. Jälkimmäinen koostuu itäisestä, läntisestä ja pohjoisesta osasta. Aluetta Arkonan altaalta pohjoiselle Gotlannin altaalle asti kutsutaan yleisesti varsinaiseksi Itämereksi. Varsinaisen Itämeren itäpuolella on kaksi merenlahtea, Suomenlahti ja Riianlahti. Edellinen on länsi-itäsuuntainen pitkänomainen lahti, joka on suora jatke varsinaiselle Itämerelle ilman veden kiertoa rajoittavia pohjan harjanteita eli kynnyksiä.

Riianlahti sijaitsee Viron ja Latvian alueella ja on varsinaisesta Itämerestä enemmän eristyksissä. Maantieteellisesti pohjoisin allas on Pohjanlahti, joka on melko eristynyt muusta Itämerestä. Tämä pinta-alaltaan suuri, pohjois-eteläsuuntainen pitkänomainen allas jakaantuu Perämereen, Selkämereen, Ahvenanmereen ja Saaristomereen.

Ruotsin rannikolla Itämeren syvin kohta

Itäisen ja pohjoisen Gotlannin altaan kattamaa aluetta voi nimittää Itämeren pääaltaaksi, sillä siellä syvyys on järjestään yli 100 metriä ja laajoilla alueilla jopa yli 200 metriä. Pohjoisella Gotlannin altaalla on puolestaan Itämeren syvin kohta, 459 metrinen Landsortin syvänne. Suomea lähimpien merialueiden suurimmat syvyydet ovat huomattavasti tätä pienempiä. Perämeren syvin kohta on 146 metriä ja Selkämeren vastaavasti 293 metriä. Nämä syvänteet sijaitsevat lähempänä Ruotsia kuin Suomea.

Ahvenanmeri sijaitsee siirrosvyöhykkeellä ja pohjanmuodot ovat jyrkkiä. Ahvenanmaan ja Ruotsin välisessä salmessa Märketin majakan läheisyydessä rikotaan 300 metrin rajapyykki, tarkka syvyys on 301 metriä. Tämä on ainoa alue Itämerellä, jossa päästään suuriin syvyyksiin lähellä maa-alueita. Läntisen Suomenlahden maksimisyvyys on 123 metriä.

Itämeren uhat

• Ilmastonmuutos
• Liikakalastus
• Merien roskaantuminen
• Vieraslajit
• Öljyonnettomuudet

Katso myös

• Itämeren vaiheet
• Itämeren geologia
• Itämeren kerrostuneisuus
• Itämeren lajimäärä

Aiheesta muualla

• Itämeri (Wikipedia)
• Rousi, H. & Kankaanpää, H. (toim.). 2012: Itämerellä tapahtuvien öljyvahinkojen ekologiset seuraukset. Suomen ympäristökeskus. YMPÄRISTÖHALLINNON OHJEITA 6 | 2012. 105 s.
• Itämeren hyljekantojen hoitosuunnitelma. 2007. Maa- ja metsätalousministeriö. Maa- ja metsätalousministeriön julkaisuja 4/2007. 93 s.
• Hyytiäinen. K. & Ollikainen. M. (toim.). 2012: Taloudellinen näkökulma Itämeren suojeluun. Ympäristöministeriö. Ympäristöministeriön raportteja 22/2012. 134 s.
• Valtioneuvoston periaatepäätös Suomen Itämeren alueen strategiasta. 2017. Valtioneuvoston kanslia. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 15a/2017. 56 s.
• Digitaalinen Itämeri – Toteutettavuusselvitys. 2016. Liikenne- ja viestintäministeriö. Liikenne- ja viestintäministeriön julkaisuja 6/2016. 60 s.
• Kansallinen lohi- ja meritaimenstrategia 2020 Itämeren alueelle. 2015. Maa- ja metsätalousministeriö. Maa- ja metsätalousministeriön julkaisuja 2/2015. 23 s.
• Laamanen, M., Suomela, J., Ekebom, J., Korpinen, S., Paavilainen, P., Lahtinen, T., Nieminen, S., Hernberg, A. (toim.). 2021: Suomen merenhoitosuunnitelman toimenpideohjelma vuosille 2022–2027. Ympäristöministeriö. Ympäristöministeriön julkaisuja 2021:30. 403 s.