Kotilot

Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä sivu on osa Itämeri-sanakirjaa.

Suurin nilviäisiin kuuluva luokka. Osa Itämeren pohjaeläimistöä.

Kotilot ja etanat ovat matalien rantojen monipuolinen ja vaihteleva ryhmä, joista Pohjoisen Itämeren olosuhteissa yleisenä esiintyviä lajeja ovat erityisesti sukkulakotilot (Hydrobia ulvae ja Hydrobia ventrosa), Uudesta-Seelannista meillekin levinnyt vieraslaji vaeltajakotilo (Potamopyrgus antipodarium), leväkotilo (Theodoxus fluviatilis), liejukotilot (Valvata-suku), keuhkokotiloihin kuuluvat limakotilot (Lymnaea-suku) sekä touhukotilo (Physa fontinalis), kiekkokotilot (Planorbidae-heimo) ja hoikkasarvikotilo (Bithynia tentaculata).

Ruskomerietana.jpg

Lisäksi Suomen rantavesissä viihtyy kolme eri merietanalajia: sukkulamerietana (Limapontia capitata), ruskomerietana (Alderia modesta) sekä liuskamerietana (Tenellia adspersa). Merietanoilla ei ole kotiloiden tavoin kalsiumkarbonaattikuorta suojanaan, joten usein ne varoittavat petoja myrkyllisyydestä joko kirkkailla väreillä tai ne maistuvat pahalle. Suojaavasta kuoresta huolimatta esimerkiksi särkikalat käyttävät kotiloita ravintonaan. Tietyt kotilolajit pystyvät sulkemaan suuaukkonsa eräänlaisella kovalla "kannella" (operculum) ja voivat selvitä elävinä kalojen suoliston läpi kuljettuaan.

Ylempi kuva: Ruskomerietana (Alderia modesta) / Katriina Könönen

Ravinto

Pääosa kotiloista ja etanoista on laiduntajia, jotka syövät levää (esimerkkeinä touhukotilo, limakotilot ja sukkulamerietana) tai mikro-organismeja (sukkulakotilot), mutta toiset lajit (kuten liuskamerietana) syövät esimerkiksi polyyppieläimiä ja piippolimakotilo (Lymnaea stagnalis) syö levien, kasvinosien ja polyyppien lisäksi myös kalanraatoja.

Lisääntyminen

Kotilolajeilla on erilaisia lisääntymismekanismeja. Leväkotilolla on sisäinen hedelmöitys, jonka jälkeen naaras munii parikymmentä munaa kovalle alustalle ja vain yksi poikanen selviää hengissä syömällä sisaruksensa.

Sukkulakotilo.jpg

Sukkulakotilolajien lisääntymistavat ovat keskenään hyvin erilaiset. Hydrobia ventrosa -lajin sukkulakotilonaaraat munivat kovalle alustalle noin 300 munaa, joista kehittyy pieniä kotiloita ilman toukkavaihetta. Hydrobia ulvae -lajin naaraat munivat joko pienempiä vedessä uivia munia, tai kiinnittävät isommat munansa alustalle, usein toisten kotiloyksilöiden kuorille. Luultavasti Uudesta Seelannista kotoisin olevan vaeltajakotilon Itämerellä tavattavat yksilöt ovat naaraita, jotka lisääntyvät suvuttomasti: pienet kotilot kehittyvät emonsa sisällä kuorellisiksi yksilöiksi ja aloittavat itsenäisen elämän laiduntajina lähes välittömästi syntymän jälkeen.

Alempi kuva: Pienikokoinen sukkulakotilo (Hydrobia) kiipeilee punahelmilevällä. / Katriina Könönen

Aiheesta muualla