Ulappa

Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä sivu on osa Itämeri-sanakirjaa.

Vapaan veden alue, pinta- ja väliveden vyöhyke, jossa ei kasva suurvesikasveja.

Meduusoja.JPG

Itämeren ulapan ravintoverkon muodostavat suhteellisen harvat lajit.

Ulapan ravintoketjut

Kasviplankton on Itämeren perustuottaja, jota eläinplankton käyttää ravintonaan. Eläinplankton on puolestaan kalojen, kuten silakan ja kilohailin sekä selkärangattomien eläinten ravintoa. Planktoninsyöjiä taas saalistavat petokalat, hylkeet ja linnut. Ulapan kuollut orgaaninen aines joko sedimentoituu meren pohjaan, tai hajottajat palauttavat sen ravinteita uudelleen kiertoon.

Ulapan ravintoketju on toisaalta edellä kuvattu kasviplanktonista hankajalkaisten kautta kaloihin kulkeva energian kulkeutumistie, toisaalta ketju kulkee bakteereista alkueläimiin. Tässä mikrobisilmukassa bakteerit käyttävät hyväkseen veteen liuennutta orgaanista ainetta. Bakteereja puolestaan syö kaikkein pienin eläinplankton, mikroplankton, joka puolestaan on isompien planktoneläinten ravintoa. Mikrobisilmukka on tärkeämpi ravinteiden kierrättäjä runsasravinteisessa ympäristössä, kasviplanktonpohjainen ravintoketju puolestaan vähäravinteisessa ympäristössä.

Vuodenaikojen vaikutukset eliöstöön

Eliöryhmien runsaus vaihtelee voimakkaasti vuodenaikojen mukaan. Kasviplanktonin tuotantohuippu on keväällä. Puhutaan kevätkukinnasta. Tällöin runsaimpina esiintyvät piilevät ja panssarisiimalevät. Veden lämmetessä eläinplankton runsastuu saavuttaen huippunsa loppukesällä. Runsaimpia ryhmiä ovat rataseläimet, vesikirput ja hankajalkaiset. Loppukesällä runsastuvat myös sinilevät, jotka muodostavat melkein joka kesä suuria pintalauttoja eli kukintoja. Vesien kylmetessä syksyllä planktoneliöstö vähenee ulappavedessä, monien lajien muodostaessa lepomuotoja, jotka vajoavat pohjasedimenttiin talvehtimaan.

Kuva: Korvameduusoja / Riku Lumiaro